Kari Utoslahti | 2017-03-16
Näytä kommentit
  • 15145kari kolumni 2015 2

Kelloradio herättää minut arkiaamu toisensa jälkeen.
Radiosta kuuluvalla musiikilla on oma painava merkityksensä sen suhteen, kuinka rivakasti ylös sängystä tulee kammertauduttua.
Mitä inhokimpaa musiikkia, sitä varmempaa on pedistä nousu ja se, että soitto katkeaa kesken kaiken.

Viime aikoina aamuisin soinut Ville Leinosen Me emme laske viiteen on saanut kummasti kinttuihini liikettä. Samaten Aki Samulin Sä et oo mun äiti.
Bob Dylanin voitettua kirjallisuuden Nobel-palkinnon hänen musiikkiaan alkoi kuulua pitkästä aikaa enemmän radiossa, myös aamutuimaan. Ja taas meikäpoika vääntäytyi ripeästi ylös pehkuista.
Lauri Tähkän Morsian, J. Karjalaisen Mennyt mies, Dave Lindholmin Tupaakka, viina ja villit naiset, Jarkko Martikaisen Jos mulla menisi todella huonosti sekä Haloo Helsingin! Kiitos ei ole kirosana ja Rakas aiheuttavat samantapaisen reaktion. Viimeksi mainitut stadilaisyhtyeen biisit ovat sinänsä ok, mutta niiden radiosoitto on ylittänyt jo ajat sitten kaikki järjelliset mitat.
Karuja herättäjiä ovat takuuvarmasti Leonard Cohen ja Vesa-Matti Loiri. Vaikka heidän tulkintansa ovat joistakuista muista suorastaan mestarillisia, omia korviani alkaa särkeä heti, kun kuulen heidän laulavan.
Myös Juice ja Hector saavat minut pistämään kiinni radion alta aikayksikön – etenkin silloin jos ja kun ensimmäinen hoilaa Norjalaista villapaitaa ja toinen Tavallista suomalaista miestä.

Lopuksi lähetän Yle Oulun aamujuontajille Harri Nousiaiselle ja Kirsi Karppiselle sellaiset terveiset, että he tietävät nyt ainakin yhden, joka säpsähtää kuin sähikäinen hereille, jos ja kun laittavat edellä kerrottujen artistien tuotantoa soimaan.
Elleivät laita, tutiminen voi jatkua ainakin muutaman minuutin pitempään.

Käyttäjäarviot:
  • Kokonais arvosana 0.0 pistettä 5:stä
  • 0.0
  • 0.0
  • 0.0
  • 0.0
  • 0.0

Kommentit