Minä olen vii­rus. Lii­kun siel­lä ja tääl­lä tai olen liik­ku­mat­ta. Saa­tan ol­la il­mas­sa tai eri­lai­sil­la pin­noil­la.

Minä olen vie­lä ai­ka tun­te­ma­ton koko maa­il­mas­sa. He­rä­tän hy­vin pal­jon eri­lai­sia aja­tuk­sia, jopa tun­tei­ta, oi­kei­ta ja vää­riä.

Vaik­ka olen ole­mas­sa, en kui­ten­kaan näy teil­le.

Minä olen nä­ky­mä­tön vii­rus. En sano mi­tään teil­le, en­kä ym­mär­rä ita­li­an tai es­pan­jan kiel­tä.

Tu­lin tän­ne muu­ta­mia viik­ko­ja sit­ten len­to­ko­neel­la ai­van en­si­aal­los­sa isän­tä­ni tai emän­tä­ni kans­sa ai­van toi­ses­ta maas­ta. Myö­hem­min mei­tä vii­ruk­sia on tul­lut li­sää len­to­ko­neil­la tän­ne­kin päin eri puo­lil­ta maa­il­maa.

Minä saa­tan tart­tua eri­lai­siin ris­ki­ryh­miin ja mui­hin­kin, sil­lä tar­vit­sen elä­vän or­ga­nis­min.

Ihan oi­ke­as­ti, to­ti­ses­ti, minä olen va­rot­ta­va vii­rus. On hyvä pi­tää riit­tä­vää etäi­syyt­tä mi­nuun, niin ul­ko­na kuin si­sä­ti­lois­sa.

Ka­duil­la voi­si kä­vel­lä ihan hy­vin vii­den met­rin vä­lein ja kau­pan kas­sal­la on hyvä ol­la 2 met­rin ja 40 sen­tin vä­lein. Ei­kä oli­si pa­hit­teek­si, vaik­ka vä­li­mat­ko­ja val­vot­tai­siin.

Mi­nuun va­ro­vai­suut­ta ja etäi­syyt­tä on syy­tä pi­tää ylei­sis­sä ti­lois­sa ja jul­ki­sis­sa lii­ken­ne­vä­li­neis­sä, kos­ka ih­mi­set voi­vat ol­la ai­van ta­hat­to­mas­ti va­ro­mat­to­mia ai­vas­tel­les­saan, pärs­kies­sään, ys­kies­sään ja ai­heut­taa uu­sia tar­tun­to­ja.

Nyt päi­väs­tä pääs­kys­ten ar­vail­laan, en­nus­tel­laan, ih­me­tel­lään, kum­mas­tel­laan ja veik­kail­laan it­se­ään vas­tuul­li­si­na pi­tä­vis­sä me­di­ois­sa maa­il­man me­noa. Liik­keel­lä on kai­ken­lais­ta spe­ku­laa­ti­o­ta, ei­vät­kä ne ai­na pe­rus­tu ai­van tie­teel­li­siin tut­ki­muk­siin.

Ei ole mi­ten­kään huo­no asia nyt digi-, hy­per- ja ky­be­rai­ka­na pes­tä kä­siä saip­pu­al­la tai käyt­tää kä­si­de­siä, ei­kä se kas­vo­suo­ja­kaan ole ihan hul­lum­pi idea, se on sit­ten eri asia riit­tää­kö nii­tä.

Kai­ken kaik­ki­aan maa­il­ma muut­tuu mo­nes­sa suh­tees­sa tä­män jäl­keen ja on jo muut­tu­nut.

Minä nyt en it­se ihan heti läh­ti­si ul­ko­mail­le, kun olen vii­mein pääs­syt tän­ne Poh­jo­laan maa­il­man on­nel­li­sim­piin mai­hin.

Leo Här­mä