Oulun­sa­lo­laisen kuvatai­tei­lijan Minna Laukkasen akvarelleja löytyy kahdesta syksyn uutuuskirjasta, joiden teemat ovat taiteilijaa itseään lähellä

Su­san­na Ek­sy­mä

su­san­na.ek­sy­ma@fo­rum24.fi

On­ko lo­ka­kuus­sa lii­an ai­kais­ta al­kaa tun­nel­moi­maan jou­lua?

– Ei mis­sään ta­pauk­ses­sa, vas­taa ou­lun­sa­lo­lai­nen ku­va­tai­tei­li­ja Min­na Lauk­ka­nen (o.s. Im­mo­nen).

Lauk­ka­nen sa­noo ole­van­sa as­tei­kol­la nol­las­ta sa­taan ”sa­ta­sen jou­luih­mi­nen”.

– Jou­lua voi tun­nel­moi­da vaik­ka ke­sä­hel­teel­lä bi­ki­neis­sä. Olen erään­kin ker­ran ku­vit­ta­nut jou­lu­kort­te­ja hei­nä­kuus­sa, ja pääs­syt ai­van hy­vin jou­lu­tun­nel­maan.

Lauk­ka­sen si­vel­lin on liik­ku­nut jou­lun tah­tiin tä­nä­kin vuon­na jo hy­vis­sä ajoin. Jou­lu­kort­tien li­säk­si hän on ku­vit­ta­nut pian il­mes­ty­vän, Sen­ja Man­ni­lan toi­mit­ta­man Iha­naa jou­lua -lah­ja­kir­jan.

Kir­ja pi­tää si­säl­lään pait­si Lauk­ka­sen jou­lui­sia ak­va­rel­le­ja, myös suo­ma­lais­ten te­ki­jöi­den kau­no­kir­jal­li­sia teks­te­jä sekä nos­tal­gi­sia va­lo­ku­via, joi­den lu­va­taan joh­dat­ta­van lu­ki­jan­sa jou­lun läm­pöön.

– Näin ko­ro­na-ai­ka­na jou­lun mer­ki­tys ja lä­heis­ten muis­ta­mi­sen tär­keys ko­ros­tuu. Ih­mi­set kai­paa­vat hy­vää miel­tä ja oloa, ja si­tä­hän jou­lu­nai­ka on tul­vil­laan.

Uu­den edes­sä

Lauk­ka­sen ku­vi­tus­ta löy­tyy myös An­na-Mari Kas­ki­sen juu­ri jul­kais­tus­ta Täh­ti­het­kiä -ru­no­kir­jas­ta.

Kir­ja ker­too ni­men­sä mu­kai­ses­ti ih­mi­se­lä­män täh­ti­het­kis­tä, jot­ka ovat toi­si­naan saa­vu­tuk­sia, joi­hin val­mis­tau­du­taan työl­lä ja vai­val­la, toi­si­naan taas omal­la pai­nol­laan ta­pah­tu­via elä­män kään­ne­koh­tia.

Min­na Lauk­ka­nen on it­se­kin par­hail­laan uu­den edes­sä. 80-lu­vul­ta saak­ka ku­va­tai­te­li­jan it­sen­sä sekä hä­nen mie­hen­sä Lau­ri Lauk­ka­sen työl­lis­tä­män Min­na-Kort­ti Oy:n toi­min­ta on suu­ren ra­ken­ne­muu­tok­sen kou­ris­sa.

– Oma tuo­tan­to ja verk­ko­kaup­pa ol­laan aja­mas­sa alas. Tämä pro­ses­si on ol­lut käyn­nis­sä jo pi­dem­män ai­kaa, Lauk­ka­nen ker­too.

– Maa­il­ma on men­nyt sil­le mal­lil­le, et­tä pie­nen on han­ka­la pär­jä­tä, hän har­mit­te­lee.

Ko­ko­naan ku­vi­tus­työ­tä Lauk­ka­nen ei ole kui­ten­kaan lo­pet­ta­mas­sa. Suun­nit­te­lu- ja ku­vi­tus­työ jat­kuu tut­tu­jen yh­teis­työ­kump­pa­nei­den, ku­ten Pa­le­tin ja Kir­ja­pa­jan kaut­ta.

Ve­si­vä­reis­sä on tai­kaa

Vaik­ka muu­tok­seen liit­tyy hai­keut­ta, on Lauk­ka­nen on­nel­li­nen sii­tä, et­tä hän saa edel­leen teh­dä ra­kas­ta­maan­sa työ­tä.

– Ra­kas­tan eri­tyi­ses­ti ve­si­vä­reil­lä maa­laa­mis­ta. Ve­si­vä­reis­sä on jo­tain se­lit­tä­mä­tön­tä tai­kaa. Nii­den avul­la saa vä­li­tet­tyä par­hai­ten tun­nel­mia ja tun­tei­ta.

Lauk­ka­nen ker­too ins­pi­roi­tu­van­sa eri­tyi­ses­ti luon­nos­ta.

– Mitä enem­män ikää tu­lee, sitä enem­män luon­to mi­nua pu­hut­te­lee. Nyt­kin tämä rus­ka-ai­ka ja il­tai­sin re­von­tu­let sekä täh­ti­tai­vas ovat jo­ta­kin ihan us­ko­ma­ton­ta, tai­tei­li­ja tun­nel­moi.